Suomirockabillyn historia ja diskografia 1978-1982

1979

Yleistilanne

Vuoden 1979 nimi edellisvuoden tapaan oli Teddy & the Tigers, joka hallitsi 50-luvun rokin kenttää vielä lähes yksinään. Kotimaisista yhtyeistä ei vuoden aikana noussut oikeastaan yhtään varteenotettavaa haastajaa heille. Vexi Salmi yritti tuohon saumaan tosin nostaa uuden yhtiönsä artisteja, lähinnä Johnny & the Dodgersia ja Dave Tayloria, mutta melko heikolla menestyksellä. Taylorilla olisi ollut täydet edellytykset Tigersin haastamiseen, mutta kovin suurta nimeä ei miehestä kuitenkaan saatu tehtyä. Tigersin pääasiallinen kilpakumppani rocktantereilla oli Hurriganes, jonka kanssa lehtien palstoilla nahisteltiin, välillä tölväisten toinen toistaan.
Ulkomaalaisista esiintyjistä sama kaliperin artisteja olivat Suosikista runsaasti palstatilaa vallannut ruotsalainen Boppers sekä yhdysvaltalainen Robert Gordon.
Myös alkuperäiset 50-luvun rokkarit olivat suosittuja. Esimerkiksi Eddie Cochran, Buddy Holly, Gene Vincent ja Johnny Burnette olivat artisteja joiden tuotantoa alkoi olla laajemmin saatavilla kuin koskaan. Monien jo edesmenneiden legendojen 50-luvulla levytettyjä klassikkoja sisältäneet kokoelmat myivät hyvin ja nousivat jopa listoille.
Vaatetuksessa, joka näyttelee 50-luvun musiikin kuuntelijoiden parissa tärkeätä osaa, pysyttiin vielä viisikymmenluvun amerikkalaisen nuorison pukeutumista jäljittelevässä tyylissä. Tämä tarkoitti käytännössä nahka- , baseball-, tai satiini-takkeja, jalkineina spittarit tai kumitossut. Mallia haettiin mm. Onnen Päivät-televisiosarjasta sekä Suosikki-lehdestä, joka pyrki myös aktiivisesti vaikuttamaan vaatemuotiin. Vaikka Teddy & the Tigers esiintyikin vaaleanpunaiset drape-takit yllään, ei teddy-boy-vaatetuksen aika katumuodissa ollut vielä. Tigers yritti myös lanseerata Rock-A-Billy Rebel LP:n markkinoinnin yhteydessä "musta nahka" - linjaa Beavers-vaateyhtiön tuella, mutta ”nahkaunivormut” heitettiin nurkkaan pian.
Vuoden -79 muita suosikkiyhtyeitä olivat mm. Eppu Normaali, joka nousi ensimmäisenä kotimaisen punk-liikkeen piiristä nuorison suureksi suosikiksi. Muita suosikkeja olivat mm. Sleepy Sleepers, Kojo, Hurriganes sekä Tuomari Nurmio, jonka erinomainen debyytti-LP Kohdusta Hautaan sisälsi country- ja jopa rockabillytyylisiä kappaleita.

Kotimaa

Kuten yllä tuli mainittua, oli yksi ylitse muiden, kaikilla mittapuilla: Teddy & the Tigers. Se ei nauttinut ainoastaan 50-luvun vaan kaikkien suomalaisten yhtyeiden ykkössuosiosta. Edellisvuoden marraskuussa julkaistu Burn it up - LP myi loistavasti, menestyi listoilla ja trio nautti kovasta keikkastatuksesta. Tammikuussa yhtyeen kakkos-LP oli listoilla 10. sijalla, mutta seuraavat kolme kuukautta pitkäsoitto mahtui viiden parhaiten myyvän levyn joukkoon. Levy myi kaiken kaikkiaan 35000 kappaletta, saavutus johon toinen kotimainen ”fiftarilevy” tuskin tulee koskaan yltämään. Myös yhtyeen kaikki vuoden -79 aikana julkaistut kolme 7-tuumaista, kaksi singleä sekä nelibiisinen Tribute to Buddy Holly – EP, nousivat listoille.
Menestystä osoitti myös Teddy & the Tigersin kiinnitys laajaan Jenkki-purukumin televisiomainoskampanjaan. Kesäkuusta Elokuuhun Mainostelevision ohjelmien katkoilla esitetyssä kaupallisissa tiedotteissa nousi Aikka Hakala tummasta Cadillacista hurmaamaan pikkutytöt, lausahtaen: ”Hi, I'm Teddy Guitar”.
Myös Tigers - Hurriganes kilpailu oli kuumimmillaan. Tigersin rakettimainen nousu suosiossa ohi Hurriganesin sai Remun laukomaan happamia lausuntoja Hakalan poppoosta ja rockabillystä ylipäätään. Muistettavin lienee ollut Remun, ”Menee munille, pullahiiribändi" - lohkaisu Suosikin ”levyraadissa”, Jukebox Juryssa. Kyseessä oli kritiikki Tigersin versioimasta Bill Monroen Blue Moon of Kentucky-biisistä. Vastineeksi tuohon Aikka Hakala puolestaan sanoi Hurriganesin soittavan ”heavy-rockia”. Vaikka muusikoilla tuskin toinen toistaan vastaan mitään todellista ollut, hyödynsi Suosikki tietysti asetelman kirjoittamalla siitä mehukkaita otsikoita pitkin vuotta "Kumpi on kovempi? Tigers vai Hurriganes?".

Suosikki järjesti Twistin SM-kilpailut edellisvuoden tapaan, mutta kiertueyhtyeen pomoksi saatiin tällä kertaa uusi kovan luokan tekijä: Jyväskyläläistynyt brittipianisti Dave Taylor. Homma kulki komeasti nimellä Dave Taylor Rock ' n' Roll Circus. Tämä Nottinghamista kotoisin oleva pianotaituri oli rantautunut Suomeen kesällä 1978. Suomi oli tullut hänelle tutuksi Hellraisers-yhtyeen (josta muuten sittemmin syntyi Matchbox) kiertueella, aikana jolloin Taylor yhtyeessä soitti. Suomessa mies ehti soittaa ennen soolouralle siirtymistään mm. Cadillac-nimisessä kokoonpanossa. Cadillacin raunioista syntyi Daven soolokauden aluksi Dave Taylor's Rockin 88, mutta taustayhtye hajosi jo alkuvuodesta.
Tutustuminen Vexi Salmeen avasi portit studioon ja alkuvuodesta julkaistiin All by Myself-single Gold Discille. Saman vuoden syksyksi kauppoihin saatiin vielä nelikappaleinen Rockin' in the Same Ol' Way-EP sekä samanniminen LP, joka julkaistiin Salmen uutukaisella Rockin'-yhtiölle. Levy oli laadukkaasti tuotettu ja hyvin soitettu, mutta ehkä hiukan junnaava kokonaisuus. Se sai kuitenkin lehdistöltä ylistävän vastaanoton ja mm. Blues News arvio sen olevan paras Suomessa koskaan tehty rock´n´roll levy. Taylorin LP julkaistiinkin myös Charly- ja Rockhouse-yhtiön kautta Britannian ja Euroopan markkinoille sekä Ruotsiin T-Bonen kautta.
Vuoden 1978 lopussa oli Suosikin toimesta ”herätetty” henkiin 20-vuotta vanha Rock-kuningas kilpailu. Kilpailu muistetaan etenkin vuoden 1960 voittaneesta Rock-Jerrystä sekä vuoden -61 kuninkaasta Pekka Loukialasta. Yhdessä Vexi Salmen Levytuottajat Oy:n kanssa rakennettua kilpailua hehkutettiin tietysti lehden joka numerossa. Vaikka kaikkien musiikkilajien ja yhtyeiden (paitsi progen!) sallittiin osallistua, kilpailu oli aika selvästi vain väylä löytää Vexi Salmen yhtiölle oma Teddy & the Tigersin kaltainen kultakimpale hyvin myyville 50-luvun rokin markkinoille. Tuosta kielii mm. se, että loppukilpailijoiden joukossa oli vain enemmän tai vähemmän 50-luvun musiikkiin kallellaan olevia yhtyeitä. Salmihan oli aiemmin yrittänyt epäonnistuneesti houkutella Teddy & the Tigersiä omalle levymerkilleen.
Kilpailun finaali järjestettiin tammikuun alussa Helsingissä loppuunmyydyllä Kulttuuritalolla. Kilpailuraadissa istuivat Levytuottajista Salmi ja Fagerlund, muusikko Dave Taylor, rock-filmiohjaaja Jussi Itkonen sekä Suosikin Erja Halmevaara. Kiertueyhtyeen virkaa toimitti Roxy.
Raati arvioi Johnny & the Dodgersin soitannan kuninkuuden arvoiseksi ja palkitsi Hyrylän pojat LP-levyn levytyssopimuksella ja osalla koko illan kotimaisessa rock-elokuvassa sekä rock-kuningaskruunulla. Toiseksi tullut vantaalainen Cruisers-yhtye pääsi myös levyttämään LP:n sekä osa samaisesta rockleffasta oli luvassa. Kolmonen, Dave Haapa & the Jets sai sinkkusopimuksen. Levytyssopimukseen ylsivät myös Jerry & the Sliders, Luigi & the Hillbilly Cats sekä Deke Devilson. Ensiksi mainittua yhtyettä ei käsittääkseni kuitenkaan koskaan levylle asti tallentunut. Luvattu koko illan rock-elokuva jäi tekemättä.

Kotimaisella levytysrintamalla esillä oli Vexi Salmen Levytuottajat Oy:n, rock-kuningaskilpailujen jälkimainingeissa perustettu, Rockin-levymerkki. Yhtiö purskautti lyhyessä ajassa markkinoille paria poikkeusta lukuun ottamatta toinen toistaan kalpeampia esityksiä. Rockin'n artisteista voisi esille nostaa Dave Taylorin jo aiemmin mainitun Rockin' in the Same Ol' Way LP:n sekä hiukan raskaammalla kädellä soitettu Roxy featuring Eddie Thunderbird-LP:n. Molempia levyjä yhdisti muita yhtiön artisteja kehittyneempi soittotaito. Tyylitajun ja kappalevalikoiman kohdalla etenkin Roxylla olisi ollut reippaasti petrattavaa, mutta jotkut biisit levyllä kulkevat kieltämättä varsin mallikkaasti. Yhtyeen tyylissä oli hiukan sukulaissieluisuutta myös Ruotsissa mainetta niittäneen Hurriganesin kanssa ja levy julkaistiin myös siellä.

Kotkalainen Roxyhan olikin rock-kentän varsinainen väriläiskä joka kokeili lähes kaikkea fiftarigenren sisällä.
Hurriganes-henkisen singlen ja debyytti-LP:n jälkeen oli vuorossa sinkun verran suomeksi laulettua käännösrokkia. Idea oli selvästi peräisin Vexi Salmelta, joka teki saman tempun seuraavana vuonna Johnny & the Dodgersille.
Myöhemmin Eddie & Roxysta muotoutui muodin mukaisesti myös rockabilly-yhtye.

Menestystä ei levymyynnissä kuitenkaan häävisti tullut, vaikka Rockin'-yhtiö mainostikin bändiensä levyjä aggressiivisesti koko sivun ilmoituksin Suosikissa. Vain Johnny & the Dodgersin aneeminen Move It!-LP käväisi listoilla. Dodgersit olivat paljon esillä Suosikissa ja heistä muovattiinkin kohtuullisen onnistuneesti ns. ”pikkutyttöbändi”, jossa mukavan näköiset pojat soittivat kivaa, vähän hempeätäkin rokkia. Yhtyeen tyylinä ei tarkalleen ottaen ollut rockabilly ei edes oikeastaan edes rock´n´roll, vaan yhtyeen 60-luvun alun viihteellinen pop/rock. Suurin idoli näytti olevan Cliff Richard, jonka kappaleita levyllä olikin runsaasti. Ainakin Suosikin Karvapäägalleriassa yhtye menestyi mainiosti.

Vuoden kovimmin odotuksin ladattu levy oli Teddy & the Tigersin uutukainen, Rock-A-Billy Rebel–LP. Ennen levyn julkaisua esiteltiin uusi ”rankempi” Tigers, mustaan nahkaan pukeutunut aggressiivisesti rokkaava villi rockabilly-yhtye. Aikka Hakala komeili Suosikin kansikuvapoikana torttu otsalla ja otsikossa kohistiin uudesta shokkilinjasta. Sittemmin epäonnistuneeksi myönnetty imagonvaihdos ei musiikillisesti ollut takapakkia, sillä levy oli yhtyeen tähänastisista parhaiten soitettu ja hyvin tuotettu. Omia kappaleita oli mukana enemmän kuin aiemmin, mutta Ruotsissa äänitetty levy kärsii hiukan materiaalin epätasaisuudesta. Joissakin kappaleissa myös eläytyminen menee jo siinä määrin yli, että kuuntelijalla pokka on kovilla. Tuosta esimerkkinä vaikkapa a-puolen päättävä versio Johnny Carrolin Crazy Crazy Lovin'-kappaleesta.
Rock-A-Billy Rebel levy myi kohtuullisesti, mutta varmasti alle kaikkien odotusten. Levy oli toki kaksi kuukautta listoilla, sijoilla 5 ja 11, heinä-elokuussa, mutta katosi sieltä yhtä nopeasti kuin sinne oli ilmestynytkin. LP ei yhtyeen suosiolle mitään romahdusta aiheuttanut, mutta ilmiselvää oli, että osa faneista olisi varmasti toivonut Burn it up-hittilevyn kaltaisen linjan jatkamista. Olihan aikaa sen julkaisemisesta kulunut vasta alle puoli vuotta.
Koko rockabilly oli sangen uusi juttu Suomessa tuolloin ja se aiheutti myös toisenlaisia reaktioita. Soundin arvostelija Waldemar Wallenius veti kansikuvan Etelävaltioiden lipusta ja South's Gonna Rise Again-kappaleesta palkokasvin niin syvälle sieraimeensa, että kieltäytyi kirjoittamasta kritiikkiä koko levystä. Vaikka tietämättömyys onkin huono selitys, siitä lienee kuitenkin Tigersin kohdalla kysymys. Tyyli kun apinoitiin suoraan Briteistä, jossa etelävaltiot/rockabilly-rekvisiitta oli muodissa. Yhtye tuskin yritti viestittää kannattavansa orjuuden palauttamista, vaan ilmaista mistä alkuperäinen rockabillymusiikki on kotoisin.

Teddy & the Tigers kävi myös kokeilemassa tassujaan Ruotsissa, mutta laihoin tuloksin. Keikka Tukholmassa meni kehnosti, ja kiinnostus yhtyeen levyjäkin kohtaan oli siellä laimeaa.
Syksyllä manageri Kari Heimonen jätti Teddy & the Tigersin. Yhtenä syynä lähtöön lienee ollut erimielisyydet Pokon Rekordsin ja erityisesti tuottaja Richard Stanleyn kanssa yhtyeen tulevaisuudesta. Julkisuudessa lähdön syyksi tosin ilmoitettiin loppuunpalaminen. Ero Tigersista tehtiin näyttävästi: Suosikissa julkaistiin kaksiosainen "historiikki" Tigersista, jossa kerrattiin yhtyeen lyhyehköä historiaa. Loppuvuodesta rumpali Pale ja basisti A.P. kutsuttiin armeijan harmaisiin ja keikkailu jäi siitä johtuen vähäiseksi.
Vuoden lopuksi markkinoille lykättiin vielä Tiger Tracks-levy, joka koostettiin sinkku- ja Rock-A-Billy Rebel-session ylijääneistä ennenjulkaisemattomista biiseistä. Levyn julkaisi ylikansallinen K-tel-yhtiö ja sen markkinointia terästettiin TV-mainoskampanjalla.

Muista suomaisista artisteista mainittakoon Poko Rekordsin talliin kuuluneet lappeenrantalainen Jam Rock Band sekä lahtelainen Freddie Falcon. Jam Rock Band oli kovan keikkayhtyeen maineessa ja menestyi myös kohtuullisen mukavasti sinkkulistoilla. Studiossa yhtye ei kuitenkaan koskaan oikein onnistunut. Tuottajat eivät yhtyeen meininkiä osanneet vangita ja jälki oli levyillä melko väritöntä ja turhan siistiä.
Freddie Falcon, joka nykyään tunnetaan paremmin Agentsin keulahahmona Jorma Kääriäisenä, haki nostetta nuorelle uralleen Teddy & the Tigersin Rock-A-Billy Rebel-kiertueen lämppärinä kesällä -79. Syksyllä Falconilta julkaistiin single ja LP, jota ei edes Kääriäisen komea ääni pelastanut. Onnettomasti tuotettu ja soitettu Blue-LP jäi Kääriäisen viimeiseksi levytykseksi Poko Rekordsille ja ylipäätään millekään levy-yhtiölle yli pitkiksi ajoiksi.

Heimosen uusi suojatti oli turkulainen Buck Jones & his Rhythm Riders. Yhtyeen kärkimies Buck Jones, siviilissä Jari Salminen, oli tunnettu lähinnä Heimosen aiemmin manageroiman turkulaisen ”punk-yhtyeen” Dead End 5 basson varresta. Heimonen alkoi hoitaa yhtyettä heti Teddy & the Tigersin managerin hommista ehdittyään ja EMI:n kautta pukattiin syksyksi markkinoille Crazy Chicken Boogie-niminen single ja LP. Yhtyettä buffattiin Suosikin kautta surutta melkoisin ylisanoin. Heimonen kehui että levy on parasta rockabillyä mitä näillä leveysasteilla on koskaan kuultu. Lisäsi vielä perään jonkinlaiseksi kummalliseksi meriitiksi hän mainitsi että LP:ltä ei löydy yhdestäkään kappaleesta kertosäettä (!?). Crazy Chicken Boogie-LP sai yllättävänkin positiivisen vastaanoton lehdistössä, ainakin näin jälkeenpäin ajateltuna. Onpa levyä tituleerattu myös ensimmäiseksi kotimaiseksi ”aidoksi” rockabillylevyksi. Mutta levy ei myynyt kuin jonkun sata kappaletta ja yhteistyö EMI:n kanssa loppui heti alkuunsa. Vastoinkäymiset EMI:n ja Pokon kanssa lienivätkin eräänlainen lähtölaukaus vuoden 1980, omalle, mutta Pokon suojiin perustetulle Rebel – levy-yhtiölle.

Ulkomaat

Kotimaisista yhtyeistä ei Teddy & the Tigers vertaistansa suosiossa koko vuoden aikana löytänyt, mutta ruotsalaisesta Boppers-yhtyeestä sellainen kehittyi kevään ja kesän aikana. Yhtye loi jalansijaa tekemällä ensimmäisen Suomen-kiertueensa helmikuussa. Viisi- ja kuusikymmenluvun vaihteen teinipop- ja doo-wop-kokoonpanojen kappaleita versioiva yhtye oli kotimaassaan erittäin suosittu ja heidän debyytti-LP nousi myös Suomen listoille kevään ja kesän ajaksi. Yhtye oli runsaasti esillä Suosikissa ja televisiostakin Boppersia sai ihailla farkkufirma Bee Geesin mainoksista. Toisen kiertueen ruotsalaiset tekivät Suomen elokuussa.
Ulkomaalaisista esiintyjistä vuoden kovin juttu oli kuitenkin kitaristi Chris Speddingin kanssa yhteen lyöttäytynyt Robert Gordon, jonka Rock Billy Boogie-LP oli yksi vuoden parhaimmista levyistä. Gordon oli myös tulossa juhannuksena Alavuden Aulavalle, mutta perui keikan hermoromahdukseen vedoten.
Muista ulkomaanvieraista on syytä mainita alkuvuonna kiertänyt brittiläinen Pirates, juhannusvieras Whirlwind, Bo Diddley, Gordonin edellisenä kitaristina kunnostautunut kitaralegenda Link Wray sekä rock-ikoni Bill Haley.
Haleyn Helsingin Hotelli Hesperiassa heittämää tunnin mittaista keikkaa kuvailtiin tunnelmaltaan väsähtäneeksi ja korkeita 150 mk:n lipun hintoja taivasteltiin.

Elokuva ja TV

Elokuvilla oli myös osansa 50-luvun villityksen nousuun. John Travoltan ja Olivia Newton-Johnin tähdittämä 50-lukua retroileva musikaali Grease (1978), oli iso hitti Suomessa sekä ulkomailla. Vaikka elokuva ei varsinaista 50-luvun musiikkia sisältänytkään, vaan siitä vaikutteensa ammentavaa purkkapoppia, niin elokuva taisi vaikuttaa ainakin vähemmän puritaaneihin piireihin. Olihan elokuvahahmojen tärkeä ulkoinen habitus kohdallaan!
Leffan soundtrackilta lohkottuja biisejä löytyi parhaimmillaan kotimaiselta sinkkulistalta peräti neljä. Ja kaikki samassa kuussa! Grease-LP oli luonnollisesti listan piikkipaikalla vuoden kaksi ensimmäistä kuukautta.
Samana vuonna ilmestyi myös kelpo elämänkertaelokuva 50-luvun lopulla menehtyneestä Buddy Hollysta. Buddy Holly Story (1978) ei kovin suurta kohinaa meillä aiheuttanut, mutta oli mukana vahvistamassa 50-luvun muoti-ilmiötä. Nostipa elokuva Hollyn kokoelma-LP:n listoille saakka pariksi kuukaudeksi.
Sitä vastoin Kurt Russelin tähdittämä ja John Carpenterin USA:ssa TV:tä varten ohjaama Elvis the Movie– elokuva sai runsaasti palstatilaa Suosikista. Suomessa elokuva esitettiin elokuvateattereissa.

Televisiossa pyörineen Onnen Päivien merkitystä muoti-ilmiöön ei myöskään voi väheksyä. George Lucasin American Graffiti-elokuvan (1973) suosion innoittamana Yhdysvalloissa vuonna 1974 alkanut ”sit com”-sarja seurasi Cunninghamin perheen elämää TV:ssä 10 ½ vuoden ajan. Sarja päättyi vuonna 1984. Tuohon mennessä ehdittiin kuvata 255 jaksoa.
Suomessa Onnen Päivät alkoi säännöllisesti pyöriä loppuvuodesta 1978. Myös Suomen nuorisoon sarja upposi kuin häkä ja Richien, Fonzien ja kumppaneiden edesottamuksia seurattiin viikoittain silmä kovana.
Sarjan siivellä nousi levylistoille myös Fonzies Favourites niminen kokoelma, joka sisälsi 50-luvun standardeja.

Suosio ja äänestykset

Suosikin loppuvuoden Grand Prix-lukijaäänestyksessä Teddy & the Tigers vei ykköstilan parhaan yhtyeen tittelistä kilvoitellessa. Johnny & the Dodgers oli kuudes ja Jamrock Band sijoittui seitsemänneksi. Muita 50-luvun tyylilajin yhtyeitä ei sijoittunut.
Singlelevyjen vuoden parhaan tittelin vei Satu Pentikäisen Menolippu-biisi, Tigersin Twixteen-singlen ollessa viides.
Parhaan albumien listalta 50-luvun musiikkia löytyi vain Teddy & the Tigersilta. Rock-A-Billy Rebel äänestettiin kymmenenneksi ja televisiomainoskampanjan kera markkinoitu Tiger Tracks-kokoelma vuoden neljänneksi parhaaksi LP:ksi. Ylivoimaisella kärkisijalla oli Sleepy Sleepersin Mopott Show-LP. Toiseksi sijoittui Nurmion Kohdusta Hautaan- ja kolmanneksi Kojon So Mean-levyt.
Ulkomaisten yhtyeiden sarjassa Boppers äänestettiin 3. parhaaksi. Boppersin debyyttialbumi Number One sijoittui 10. parhaiden albumien listalla.
Mieslaulajasarjassa sijoittuneet olivat pääasiassa jo henkensä menettäneitä: 2. Elvis, 11. Eddie Cochran, 16. Buddy Holly, 20. Gene Vincent. Elävien lippua kantoivat Robert Gordon viidennellä sijallaan sekä Bill Haley, joka oli sijalla 18. Tuoreiden ulkomaalaisten esiintyjien puute näkyi näin selkeästi listoilla.

Historia: