TEDDY
& THE TIGERS / THE TIGERS
SINGLET:
7"
A) Dancin Shoes (Marvin - Welch)
B) Rock around with Ollie Vee (S. Curtis)
Balls (Guitar/Flight)
Soittajat: Alpo
"Teddy Guitar" Hakala (g + voc),
Pauli "Pale" Martikainen (dr), Ari-Pekka "AP"
Niemi (b)
Äänityspaikka ja aika: 3.10.1977,
Microvox
studio, Lahti
Tuottaja: Kari "Johnny Flight"
Heimonen ja Pertti
Ström
Äänittäjä: Pekka
Nurmikallio
Kannet: J.K. Juntunen
Listasijoitukset:
Maaliskuu 1978: 27.
//// Toukokuu
1978: 16.
Poko Rekords 1978 - PIS 001
Juho
Juntunen Soundista arvosteli levyn heti tuoreeltaan joulukuussa
1977:
"Tämä on kuuluista ja kauan
odotettu Teddy & the Tigers-yhtyeen ensimmäinen levy Epe's
music shopin uudelle Poko-yhtiölle. Teddystä ja muista
tiikereistä pitäisi löytymän tästä
Soundista enemmänkin juttua, joten keskitytään itse
levyyn. Meno on rajua ja aitoa rockia 50-luvun henkeen, ja kaverien
soittotaito on hyvä. Vanhat tutut (vaan ei liian tutut) piisit
rullaavat kivasti eteenpäin ja itse Teddy Guitarin ääni
nikotteluineen on mahtava. Äänitykset ja soundit ovat
yksiä parhaista, mitä Nurmikallio on saanut aikaan
Microvoxissa. Yksi levyn kappaleista (Balls) on poikien omaa
matskua
eikä se valitettavasti ole niin raju kuin olisi etukäteen
voinut aavistella. Hyvä näinkin. Joka tapauksessa
tämä levy on KUUKAUDEN KOTIMAINEN MAXISINGLE ja se tulee
varmasti kuulumaan monen tytön ja pojan kokoelmaan, kunhan
he
ensin havahtuvat huomaamaan Tigersin olemassaolon. Kunnollinen rock on
aina oikeaa musiikkia. Siinä on paljon sitä, mitä
puuttui 60-luvun tuotannosta ja vielä enemmän 70-luvun
kamasta. Puhukoon Wallu mitä tahansa punkistaan." (Juho
Juntunen, Soundi 12/77)
Aikka Hakala arvosteli oman debyttilevynsä Suosikissa
huhtikuussa 1978:
"Mä teen historiaa haukkumalla ekan levyni. Tai paremmin
sanottuna tunnustan tehdyt virheet. Tahti on liian nopea,
keskiääniä on liikaa. Kitarasoolo
hukkuu
lähes
täysin yhdessä kohdassa. Odottakaa LP:tä, se on
nimittäin rautaa!" (Suosikki 4/78)
7"
A) Bop with the Beaver Jeans (Johnny Flight)
B) Twenty Flight Rock (Fairfield/Cochran)
Soittajat: Alpo
"Teddy Guitar" Hakala (g + voc),
Pauli "Pale" Martikainen (dr), Ari-Pekka "AP" Niemi. (b)
Äänitysaika ja paikka: 12.2.1978,
Microvox studio,
Lahti
Tuottaja: Kari "Johnny Flight" Heimonen
Äänittäjä: ?
Kannet:
Ben Kaila & RV / Saftra
Listasijoitukset:
Beaver's Productions 1978 - BB 001 B
Sleeppareiden Sakke
Järvenpää arvosteli
sinkun huhtikuussa -78 Suosikissa:
"Mutta tässähän on mahtava soundi. Teddy-boy
laulaa ilmiselvästi pottu suussa, ehta tunnelma. Tää on
hyvä siksi, että se on tarpeeksi simppeli. Fiilsi on ihan
kuin
muinoin
50-luvulla, oi oi oiiii...Kakkospuoli kaikinpuolin OK. Sama pottu, sama
fiilis. Amerikan
musiikkia, folks!" (Suosikki 4/78)
7"
A) Blue moon of Kentucky (Monroe)
B) Tear it Up (Burnette-Burnette-Burlison)
Soittajat:
Alpo "Teddy Guitar"
Hakala (g + voc),
Pauli
"Pale" martikainen (dr), Ari-Pekka "AP" Niemi. (b)
Äänitysaika
ja paikka: 19.7. -78, Microvox studio,
Lahti
Tuottaja: Kari "Johnny Flight"
Heimonen
Äänittäjä: Sojakka ja
Kari
"Johnny Flight" Heimonen
Kannet: Moonshine, kannen kuva: Ben Kaila
Listasijoitukset:
Marraskuu
1978: 12. ////
Joulukuu 1978: 12..////
Tammikuu 1979: 19. //// Helmikuu 1979: 25.
Poko Rekords 1978 - PIS 001
Single Suosikin
Jukebox Juryn käsittelyssä
lokakuussa 1979:
Tapani Kansa: "Rokin junkkariset. Aikansa kutakin. Kyllä
tämä maa ansaitsisi todella kovempia
kohkauksen aiheita. Sääli Elvistä ja sen
perintöä.
Tämä on kuitenkin lähtökohta. Nyt kun pojat saa
vähän fyrkkaa ja on saanut suxeen, ne toivottavasti osaavat
käyttää
etsikkoaikansa hyvin. Sillä nyt ne vaan yrittää
matkia.Jotain omaa pojat! Etsikää itsenne.
Älkää viiskytlukua. No, se siitä." 6
pistettä
Remu Aaltonen: "Menee munille, pullahiiribändi. Elvis
pitäs tällästen jätkien jättää
rauhaan. Tosi savossa tehtyä heinähatturokkia. Kauas on
pitkä matka." 1
piste
Muska Babitzin: "Ei voi mitään, mä kyllä
diggaan. Ei muuta." 9 pistettä
Tapani Ripatti: "Kaiken kaaosmaisen aaltoilun keskellä on
hienoa tavata tyyppejä, jotka suhtautuvat perinteisiin vakavasti,
yrittäen kaikkensa. Monilla
artisteilla
on kuulijakunta, jonka eteen ei viitsitä tehdä
työtä, vaan luotetaan ihalijoiden sokeuteen. Teddy
yrittää ja vaikka tulos tässä Blue Moonissa ei
olekaan paras mahdollinen, on Tigers ravisteleva vanhoja konkareitamaan
pinnalle, ja se on hyvä." 8+ pistettä.
(Suosikki 10/79)
Soundi-lehti syyskuussa 1978 ja Mikko Montonen:
"Sanottiin Tigerseista mitä tahansa niin ainakin se ohjaa
kuulijoitaan myös keikolle katsomaan bändejä pelkkien
diskoihin totuttautisen asemasta. Aina tämä ei
välttämättä tunnu hyvältä ratkaisulta. Ei
varsinkaan muutama ilta sitten kun olin seuraamassa nimeltä
mainitsematta
jäävien rock/iskelmälaulajan ja laulajattaren
sekä näiden bändin tyylipuhtaan
ja
totaalisen tylsistyttävän ravintolaviihteen alle
sijoittautuvaa esitystä. Taukojen diskomusa oli suurta
juhlaa, vaikka sekin
koostui vuoden takaisista diskomenestyksistä! Tuolloin olin valmis
Komun, koneelisen
musiikin yhdistyksen. Tigersin ajaa kuitenkin Elmun asiaa, vaikka ei
edustakaan Täpämuta,
tämän
päivän musiikkia." (Mikko Montonen, Soundi 9/78)
7"- Tribute to Buddy Holly EP
A) 1) Tribute to Buddy Holly (Goddard)
2) Changing all those changes (Holly)
B) 1) Baby won't you come out tonight (Holly)
2) Learning the game
(Holly)
Soittajat: Alpo
"Teddy Guitar" Hakala (g + voc),
Pauli
"Pale" Martikainen (dr), Ari-Pekka "AP" Niemi. (b)
Äänitysaika
ja paikka: 14 - 15.11 Soundtrack Studio,
Helsinki
Tuottaja: Kari "Johnny Flight" Heimonen ja Jet
Smooth
Äänittäjä:
Timo Tarvainen
Kannet:
?
Listasijoitukset:
Huhtikuu 1979: 6. //// Toukokuu
1979:
5. //// Kesäkuu 1979: 12. /// Heinäkuu
1979:
21. ////
Jukebox Jury huhtikuussa 1979 (yhteensä 31+
pistettä):
Tapani Ripatti: Paras tapa muistaa Buddya on ostaa sen levyjä
ja kuunnella niitä. Sama se muittenkin kuolleiden muusikoiden
kanssa. Muistolevy keräävät
rahat vain muistelijoille, ainakin nykyään. Ehkä aiemmin
runonlaulaja toimi eri pohjalta. Mä olen
vähitellen menettänyt uskoni Teddyyn ja muunkin joukon
aitouteen. Tämä on pätkä samansuuntaista
tietä
eteenpäin. Ehkä bändi tietää ja uskoo, mutta
fanit
harvoin.
Sorry. 5- pistettä (Suosikki 4/79)
Blues Newsin Seppo Elonen piti levystä.....
"Tigersin uusin levy on EP:n kokoinen kunnianosoitus Buddy Hollylle.
Se julkastiin Hollyn kuoleman 20-vuotispäivän
yhteydessä. Levy osoittaa yhtyeen
jatkuvasti
kehittyvän, varsinkin instrumentaalipuolla, jossa suurimmat
ongelmat ovat esiintyneet. Tämä
kunnianosoitus
on tehty ilmeisen vilpittömin mielin. Siihen viittaa mm. Hollyn
tunnetuimpien levytysten
välttäminen
materiaalivalinnassa. Toisaalta se on ollut varmasti
välttämätöntäkin, sillä
Hollyn
hitit ovat niin täysin hänen omiaan, että muilla
tulkinnoilla
ei ole juurikaan mahdollisuuksia selviytyä vertailussa.
Miellyttävä valinta on Mike Berryn klassinen
kunnianosoituslevy vuodelta 1965 (Tribute...). Tämän
kauniin
ja latautuneen melodian yhtye tulkitsee varsin onnistuneesti ja
lähes alkuperäisen tasolle
yltäen.
Muutkin kappaleet ovat pääasiassa onnistuneita. Teddy ei ole
Buddy Holly, mutta toisaalta ei hän sitä
yritäkään,
vaan laulaa kappaleet omalle äänelleen sopivasti.
Kokonaisuudessaan levy, jota paatuneinkin
alkuperäisintoilija
voi kuunnella ilman suurempia henkisiä traumoja. " (Blues News 1/79, Seppo
Elonen)
.....toisin kuin Soundin Waldemar Wallenius
"...Kaiken tämän hieman epämieluisalta maistuvan etiikan
jälkeen (Jam Rock Band: Where are you now, Buddy Holly arvostelu.
toim . huom.), ei mieleni tee sanoa
Tigersin
EP:tä paljoakaan. He laulavat ja soittavat kolme Buddyn omaa
sävelmää sekä
Mike
Berry & Outlawsin vuonna 1961 tekemän tributen niin hyvin kuin
suinkin osaavat. He osaavat hommansa entistä
paremmin
ja sen sellaista, mutta jotenkin minulle vain tuottaa vaikeuksia
repiä tästä huumori. Kas
siinähän se tuli: he ovat niin vietävä totisia.
Vilpittömiä, ehkä....asialle omistautuneita,
ehkä...mutta jotenkin
vielä vähän jäykkiä ja totisia. Liekö tuo
kokemuksen ja vapautuneisuuden puutetta, jonka voi olettaa ajan mittaan
korjautuvan? Jos suoraan sanotaan, en ole
kiinnostunutkaan pääsemään siitä
selville
- Buddy Holly ei minulle eikä monille muille varsinainen SE
Juttu armon vuonna 1979. No, mikäs sitten ON?."
(Soundi 2/79,
Waldemar Wallenius)
7"
A) Tiger Twist (Guitar/Smooth)
B) Big Brown Eyes (Guitar/Smooth)
Soittajat: Alpo "Teddy Guitar" Hakala (g + voc),
Pauli
"Pale" Martikainen (dr), Ari-Pekka "AP" Niemi. (b
Äänitysaika
ja paikka: Syksy -78, Microvox
studio, Lahti
Tuottaja: Kari
"Johnny Flight" Heimonen ja
Richard
Stanley
Äänittäjät:
Kari
"Johnny Flight" Heimonen ja
Richard Stanley
Kannet:
Ei kansia, jukebox-levy
Listasijoitukset:
Poko
Records 1978 - RAHIS 024
Jukebox-single, ei arvosteluja lehdissä.
7"
A) Twixteen (Tarver)
B) Fabulous (Land-Sheldon)
Soittajat: Alpo
"Teddy Guitar" Hakala (g + voc), Pauli
"Pale" Martikainen (dr), Ari-Pekka "AP" Niemi. (b)
Äänitysaika
ja paikka: Soundtrack studio, Helsinki
Tuottaja: Richard Stanley ja Kari "Johnny Flight"
Heimonen
Äänittäjä: Makku
Vikstedt
Kannet: Moonshine
Listasijoitukset: Syyskuu 1979: 23.
////
Poko Rekords 1979 -
PIS 032
Suosikin Jukebox Jury ruoti levyn syyskuussa 1979 (yht. 28 1/2
pistetttä):
Jari Samulin: "Näitä on tehty niin paljon lyhyen ajan
sisällä että vain jotkut erityispiirteet
sävähdyttää. Ei tämä." 2
pistettä
Atik Ismail: "Vähän parempaa rock a billy boogieta kuin
kapple 2. Mut sorry vaan et me eletään nyt 70-lukua,
eikä 50-lukua." 1 1/2 pistettä
Tapani Ripatti: "Ei niin hyvä eikä niin huono ja
siinä se puute onkin - hengetön. Pisteet bändille, joka
rehellisesti, minä ainakin luulen, uskoo musiikkiinsa,
Niiden
kannattaisi vaan laajentaa tyyliään ja heittää
välillä joku "rekkavaunuajajien
country-rock"Tää
polkee paikallaan ja sen huomaa monesti." 7 pistettä
(Suosikki 9/79)
Blues News 6/79, Seppo Elonen
"Teddy on urheilutermiä lainatakseni joutunut
"ylikuntoon". Hän osaa entistä enemmän ja aikaansaa
entistä vähemmän. Uudelta singleltä on kuultavissa
kosolti
energiaa ja potentiaalia, mutta tulos on jokseenkin kehno. Gene
Summersin vauhdikas "Twixteen" hakataan torsoksi
jäykällä
rumpukompilla ja epäonnistuneella kitaratemppuilulla. Charlie
Cracien
"Fabulous"-hitti
saa osakseen aivan omituisen käsittelyn. Tähän
suoraviivaiseen ns.
iskelmälliseen rock'n'rollin tyylipuhtaaseen edustajaan Teddy
soveltaa sekä rockabillynikottelua sekä 50-luvun lopun
Elviksen
mahtipontisen
puhkuvaa laulutapaa. Tuloksena voi tietysti olla vain kauniin
kappaleen
jokseenkin täydellinen
piloillemeno. Teddy tarvitsisi ehdottomasti nyt pientä
taukoa, jonka aikana hän
saisi koota tietonsa ja
taitonsa
ja täsmentää näkemystään siitä,
mihin
hän oikeastaan pyrkii. Tämän levyn perusteella hän
on
nyt
täysin eksyksissä vaikutteittensa ja ideoidensa viidakossa.
Jotain hullua alkaa
olla siinä, että kolmen
LP:n
ja lukuisten
pikkulevyjen jälkeen Teddy musiikilliseti paras suoritus on
TV:n Jenkkimainos. Asiaa
tietysti
auttaisi suuresti, jos Teddy saisi taakseen vertaisensa muusikot.
Nykyinen
yhtye alkaa olla
hänelle
kivireki."
(Blues News 6/79, Seppo
Elonen)
7"
A) El Diablo (Hakala/Stanley)
B) Tears fell like crystal (Hakala/Stanley)
Soittajat: Alpo
"Teddy Guitar" Hakala (g + voc), Pauli
"Pale" Martikainen (dr), Ari-Pekka "AP" Niemi. (b)
Äänitysaika
ja paikka: Soundtrack studio 1980,
Helsinki
Tuottaja: Richard Stanley
Äänittäjä: Ian Churces
Kannet:
Listasijoitukset:
Poko Rekords
1980 - PIS 053
Back Beatin Pekka Koskivaara ei löytänyt
Tigersin viimeseksi jääneestä sinkusta paljoa sanottavaa:
"B-puoli on taas kerran parempi. Siinä on edes jotain
tunnelmaa. A-puolella ei nimittäin ole tarpeeksi säveltä
tullakseen hitiksi. Ja B-puolesta ei taas voi
tulla hitti kun se
on
B-puoli." (Back Beat 4/80, Pekka Koskivaara)
LP-LEVYT
Boppin'
Soittajat: Alpo
"Teddy Guitar" Hakala (g + voc),
Pauli "Pale" Martikainen (dr), Ari-Pekka "AP" Niemi. (b
Äänitysaika
ja paikka: 2.- 3.10.1977, 21.- 22.1.1978,
27.-29.1.1978 sekä 23.4.1978, Microvox
studio, Lahti
Tuottaja: Kari
"Johnny Flight" Heimonen
Äänittäjä: Pekka
Nurmikallio
Kannet: Richard Stanley ja Moonshine, Kuva: Ben
Kaila / Saftra
Listasijoitukset: Heinäkuu 1978: 15.
//// Elokuu
1978: 8. //// Syyskuu 1978: 15. /// Lokakuu
1978:
19.
//// Marraskuu
1978:19. //// Joulukuu
1978: 15.
//// Tammikuu 1979: 30.
A)
1. Just like Eddie (Goddard)
2. Lotta lovin' (Bedwell)
3. Jeanie, Jeanie, Jeanie (Mottala-Page)
4. Highschool Susan (Guitar-Flight)
5. Rock around with Ollie Vee (S. Curtis)
6. All I have to do is Dream (Bryant)
7. Surfin' USA (Berry)
B)
1. Dancin' Shoes (Marvin - Welch)
2. Baby Babe (Burnette-Burnette-Burlison-Mortimer)
3. Nervous Breakdown (Rocuzzo)
4. Boppin' (Guitar-Flight)
5. When Summer is gone (S.Curtis)
6. Blue Jean Bop (Levy-Vincent)
7. Tiger Street (Guitar-Flight/Guitar)
Suosikki-lehden "Väinämöinen" arvosteli levyn
heinäkuussa 1978:
"Keravalainen Teddy Guitar ja hänen Tigers yhtyeensä rockaa
suoraan suomalaisiin sydämiin tällä mainiolla
Boppin-albumilla. Ei ole vaikea arvata, mikä trio uhkaa
tänä
kesänä Hurriganesin vakaata asemaa. Boppin-levy antaa
selvän kuvan Tigersin tavoitteista. Nuoret
kaverit käyvät pelkäämättä käsiksi
Eddie Cochranin, Gene Vincentin ja muiden mestareiden
sävellyksiin, ja jälki on makoisaa. Mukana kiekolla on pari
piisiä bändin ensimmäiseltä
singleltä,
ja uudet äänitykset ovat olleet työn arvoisia.
Aikka-laulajan
on komea nikotuksineen ja henkäyksineen, ei itse
rytmiryhmäkään
jää jälkeen menosta. Boppin on yksi parhaista Suomessa
tehdyistä rock and
roll-albumeista, mutta aivan puhtain paperein ei sekään
selviä. Sovitukset ovat oudon latteita,
mikä
johtunee 50-luvun alkeellisen äänitystekniikan matkimisesta.
Laulun nikottelukikat ampuvat joskus myös yli,
mutta eiköhän seuraavalla levyllä ole jo
päästy eroon moisista puutteista. Tietenkin on aina
mietittävä, kannattaako
tälläistä kopilevyä tehdä. Lähes kaikista
lauluista löytyvät ne alkuperäiset versiot, jotka
sentään ovat omaa
luokkaansa. Toivottavasti Teddy & tiikerit
kehittelevättulevaisuudessa enemmän omia
sävellyksiä
- siihen heillä tuntuu olevan mahdollisuuksia."
(Väinämöinen, Suosikki 7/78)
Waldemar Wallenius ei innostunut Tigersin debyytistä:
"Teddy and the Tigers on kotomaassaan noussut esille varsin
nopeasti. Siitä on kuulemma tulossa jopa erään kultin
oma hahmo: 50-luvun Amerikan
muoti-ilmiöiden
ihannointi on menossa yhä pitemmälle. "American
Graffiti"-kuvitelmissa elävät nuoret ovat
ottaneet
Tigersin omaksi bändikseen. Vanha rock puree kuulemma
paremmin kuin punk - ja mikäs ihme tuo: Se on
niin
paljon
harmittomampaa ja helpompaa sulattaa. Vaan samahan se so on että
digataan,
rockiahan se
kaikki
on? Minäkin diggaan vaikka minkälaisia punkkeja ja
rockabillaajia.
Teddy & the Tigersin makuun vaan en oikein päässyt.
Minun
on helppo uskoa heidän olevan vilpittöimiä
rockabilly-faneja ja sanoman levittäjiä ja se,
että
tämä ei minuun pure, johtuu ihan pelkästään
siitä,
että bändi ei mielestäni (vielä?) esitä
rokkiaan
niin vakuuttavasti ja nautittavasti kuin jotkut jo aiemmin minulla
himaan menneet alan suosikit. Very Simple. Sen sijaan esimerkiksi
Jussi Raittinen on kansitekstissään varsin innoissaan
siitä kun hänen vanhalle
suosikkimusalleen
on löytynyt nuorekas suomalainen tulkitsija Myös yleisön
reaktiot ovat jo osoittaneet, että
Tigersista
saattaa tulla "neljännen polven" Hurriganes kuten Jussi
povaa. Periaatteessa en minäkään pysty
löytämään tästä mitään
negatiivista, mutta käytännössä kyllä.
Minä näet kuuntelen esimerkiksi Buddy Hollyn
alkuperäistä "Rock
around
the Ollie Vee'tä" mieluummin, sillä se yksinkertaisesti
kulkee ja svengaa tymäkämmin kuin
Tigersin
ohutsoundinen versio, jossa etenkin basson niin tyypillinen suomalainen
tönkköisyys häiritsee
liikaa. Sitten joku "Nervous Breakdown" jää niin kirkkaasti
jälkeen Eddie Cochranin hurjasta
runkkumeiningistä, että.... että en viitsi jatkaa
esimerkkien esittämistä. Ainakin puolet biisestä ovat
tuttuja
ja
rakkaitakin vanhempina versioina ja kun levyn soundi muuten on
luvattoman väritön ja ohut, niin todettakoon
enään vain se, että minun diggailua haittaa se,
että olen kymmenisen vuotta vanhempi kuin Tigers ja
heidän
yleisönsä.. Heillä ei ole näin pitkälle
mennyttä "alkuperäinen on parempi"-fiksaatiota.
(Waldemar Wallenius, Soundi 6/78)
Musa-lehden Immu. 1978
"On hyvä että annetaan uusein tyyppien
yrittää musiikintekemistä. Varsinkin suomalainen musa on
turhan kauan yritänyt nostaa vettä tyhjästä
kaivosta.
Asia on kuitenkin niin, ettei piru vie pitäisi levyttämisen
kriteereinä olla ainoastaan se, että tyypit ovat uusia.
Teddy
& the Tigerisn debyytti-LP:lle en parhaalla tahdollanikaan
löydä julkaisun syytä. Halusiko
POKO
REKORDS tämän albumin avulla ehkä vain osoittaa,
että kuinka alas suomalainen rokki on vuodien
varrella
valunut.
Epäilempä. "Boppin" tarjoaa 14 raitaa "aitoon" 50-luvun
tyyliin. Mukana on
myös kolme omaa kipaletta ("Boppin", "Tiger Street" ja
"High School Susan"). Muista kappaleista
mainittakoon
vaikkapa
"Just like Eddie", "Surfin USA"", "Baby Babe", ja "All I Have To
Do Is Dream".
Kappalevalikoimassa
ei sinänsä ole mitään vikaa ja omatkin
kappaleet istuvat tyylillisesti hyvin sekaan.
Lopputulos
on
vain erittäin kehno. Laulustemmat soivat miten sattuu. Teddy
Guitarin englannin
ääntämistä
voisi hivenen harjoitella (varsin r-loppuiset sanat), soundit
ovat liian ohuet ja taustat valjut.
Varsinaisia
soittokökköjäkin
on vielä mahtunut mukaan.Itsekritiikkiä bändi
tarvitsisi hiukan
lisää,
sillä mielestäni tälle riville on Bryantin pariskunnan
kyhäämä ja mm Everly Brothersin
levyttämä miljoonahitti "All I
Have..." liian vaativa tehtävä. Ainakin tämän
kiekon näytön perusteella. Lopputulos ei ole edes huvittava,
ainoastaan
ärsyttävän falski ja huolimaton. Eikä ko. raita ole
ainoa. Lavalla en Teddy Guitaria, A.P.:tä ja Palea ole
nähnyt,
enkä näin ollen pysty sanomaan, toimiiko homma niissä
puitteissa. Keikkamusanahan bändi voi
heittää
tämän saman tavaran vaikka kuinka hyvin.
Sanotaan että Teddy & the Tigers edustaa
nejättä
suomalaista rock-sukupolvea. Jussi Raittisen mielestä se tekee sen
kunniakkaasti, minun mielestäni sen
pitäisi
mennä
takaisin kellariin harjoittelemaan. Enkä varsinaisesti halua olla
ilkeä, kun näin sanon, mutta
Suomesta
löytyy varmasti tärkeämpää ja
sisällölliempääkin musiikkia tuoreiden
ihmisten
esittämänä."
(Musa, Risto Immonen)
Burn it
up
Soittajat: Alpo
"Teddy Guitar" Hakala (g + voc),
Pauli
"Pale" Martikainen (dr), Ari-Pekka "AP" Niemi (b)
Äänitysaika
ja paikka: 3.- 6.7., 19.7., 2.- 3.10., 11.-
12. 10. 1978,
Microvox studio, Lahti
Tuottaja: Kari
"Johnny Flight" Heimonen
ja Richard
Stanley
Äänittäjät:
Kari
"Johnny Flight" Heimonen
ja Richard
Stanley
Kannet:
Moonshine, Kuva: Fred Ohert
Listasijoitukset: Tammikuu 1979: 10 .
Helmikuu
1979: 2. //// Maaliskuu 1979: 3. ////
Huhtikuu 1979: 5. //// Toukokuu
1979: 25.
Poko Rekords PÄLP-4
A)
1. Tiger Twist (Guitar/Smooth)
2. Ol' blue Monaco (Guitar/Smooth)
3. Cut across Shorty (Wilkin/Walker)
4. Donna (Valens)
5. Di-Di (Garner)
6. Tiger Love (Guitar/Smooth)
7. Peggy Bop (Guitar-Smoooth-Flight)
B)
1. Big Brown Eyes (Guitar-Smooth)
2. Rock Boppin Baby (Bruce)
3. She`s too young (Grand-Smooth)
4. Black Sheep Boy (Guitar-Smooth)
5. Apron Strings (Weiss-Schroeder)
6. Nothing for Me (McFadin)
7. Tear it Up (Burnette-Burnette-Burlison)
Juhani Aalto arvosteli köntässä Teddy &
the Tigersin kaksi ensimmäistä LP:tä sekä Voxin
Long
Playn Blues Newsissa 6/78:
"Älkää nyt naurako. Tai raivostuko. Kyllä
näillä kotimaisilla levyillä on siksi selvät
yhteydet BN:n
edustamiin musiikin aloihin, että ne ansaitsevat tulla
arvioiduiksi
tässä.
Teddy & the Tigershan edustaa rockabillya...Teddy & the Tigers
on lähtenyt liikkeelle
aivan
puhtaan (tai ainakin hyvin lähellä sitä) kopioinnin
kannalta.
Entäpä tulos? Kyllä minun mielestäni vaaka
painuu
Teddy & the Tigersin puolelle. He ovat oppineet
läksynsä paremmin....Mielenkiintoista on myös
noteerata kehitys,
mikä
on tapahtunut, kun vertaa Teddy & kumppanien toista
levyä ensimmäiseen. Eli
sanottavaa
musiikillista kehitystä ei ole tapahtunut. Ei ainakaan
nopeampien kappaleiden kohdalla, joita molemmat
levyt
pääasiassa
sisältävät. Sen sijaan balladipuolella on
kohennusta tapahtunut: Richie Valensin A4
kuullostaa komealta. Eli mitä opimme tästä? On
tärkeämpää
opetella hallisemaan jokin gimmick (a la Teddy & co) kuin
yrittää kehitellä persoonallista musiikkia pohjalta (a
la Vox). Ja
jos joku vielä sattuu että edustamasi vuosikymmen
(=50-luku) on nuorison keskuudessa suurata huutoa, sinulle aukeavat
menestyksen portit. - Ei silti, kyllä suon
menestymisen
Teddy & the Tigersille monta kertaa mieluummin kuin jollekkin Merja
Rantamäelle (ja
mitä
niitä nyt oli). (Blues News 6/78)
Rock-a-billy Rebel
Soittajat:
Alpo
"Teddy Guitar" Hakala (g + voc),
Pauli "Pale" Martikainen (dr), Ari-Pekka "AP" Niemi.
(b)
Honker
(sax) Janne "Colonel" Ahlström (p)
Äänitysaika
ja paikka: Helmikuu 1979, Decibel
studio, Tukholma, Ruotsi
Tuottaja:
Kari
"Johnny Flight" Heimonen
ja Richard
Stanley
Äänittäjät:
Kari
"Johnny Flight" Heimonen
ja Richard
Stanley
Kannet: Moonshine, Kuva: Fred Ohert
Listasijoitukset: Heinäkuu 1979: 5. //// Elokuu
1979: 11.
A)
1. South's gonna rise again (L. & J. Denson)
2. Honey hush (Turner)
3. Rockabilly Gal (Guitar-Smooth)
4. Old moss back (Oerting)
5. Royalty of love (Guitar-Smooth)
6. Nine-ninety-eight (Guitar-Smooth)
7. Midnight creeper (Guitar-Smooth)
8. Crazy Crazy Lovin' (Tiger)
B)
1. Touch O'Rockabilly (Guitar-Smooth)
2. Thunder Road (Guitar-Smooth)
3. Mean mean woman (Lynn-Glenn)
4. Rock and roll on a saturday night (Little)
5. One last kiss (Guitar-Smooth)
6. Alabama shake (McClung)
7. Dark lonely street (Cochran-Capehart)
Suosikin Väinämöinen heinäkuussa 1979
arvosteli näin:
"Keravan tiikereiden kolmas LP-levy on luultavasti
yllätys useimmille Tigers-faneille sillä bändin
musiikillinen ote on muuttunut aika tavalla sitten viime kiekon
jälkeen.
Hassun
hauskat Buddy Holly-soundit ja ne kuuluista nikotukset ovat
jääneet
taka-alalle ja
tilalle on
tullut entistä aidompi rockabilly-soundi. Musiikilliseti
Rock-a-billy Rebel on Tigerin
paras levy, mutta saa
nähdä, miten yhtyeen ihailijat ottavat vastaan nämä
karun todelliset
soundit. Levy rullaa
eteenpäin
vauhdilla ja voimalla, eikä jäljellä ole enään
sitä
pikkusievää rock-taiturointia, jota tapasi
Tigersin
edellisiltä levyiltä. Olisiko Tigersin musiikki jo liian
lähellä juuriaan.
Tigersia on sanottu kopioivaksi pullahiiriyhtyeeksi, mutta
tämän levyn jälkeen moiset puheet voi sivuuttaa
lähinnä kateellisena höpätyksenä. Tigers
on hyvä yhtye, ja ryhmän omissa sävellyksissä -
joita
on muuten seitsemän kipaletta tällä kokoelmalla - on
aitoa
tunnetta,
joka todistaa Tigersin pyrkivän kehittämään
itseään ja musikkiaan. Tigers ei laske
levyjään
varman päälle, sillä yhtyeellä on ilmeisesti
musikillista kunnianhimoa. Rock a billy Rebelillä on viisitoista
laulua,
joiden joukosta ei löydy yhtään tuttua rock-vakiota.
Kappaleiden joukosta on myös mahdoton poimia
erilleen yksittäisiä biisejä, sillä taso on
tappavan tasainen. Tigersin uutuus on kokonaisuudessaan
kannatettava
levy." (Väinämöinen, Suosikki 6/79)
Seppo
Elonen Blues News 3/79:
"Teddyn ja kumppaneiden kolmas LP on monessa suhteessa
yllättävä ja samalla vaikesti arvosteltava kokonaisuus.
Maan ykkösyhtyeen asema ja Suosikin
kansikuvapojan
imago aiheuttaa varmasti tiettyjä paineita ja voisivat johtaa
helppoihin ratkaisuihin ja
alaikäisen
ihailijakunnan kosiskeluun tuttua 50-luvun hittimateriaalia
läpikelaamalla. Tämä asetelma
taas
toisaalta aiheuttaa tarvetta todistaa juuri päinvastaista
levyttämällä sellaista materiaalia, jota ei
missään nimessä voida syyttää rimanalituksesta
ja kaupallisesta laskelmoinnista. Tämäkin pyrkimys voi
puolestaan johtaa
virheratkaisuihin ja yksipuolisuuksiin. Teddy on aivan ilmeisesti
taiteilijana rehellinen ja
kunnianhimoinen,
mutta valmis hän ei missään nimessä ole.
Hän on lyhyessä ajassa perehtynyt suureen
määrään
erilaisia vaikutteita, muttä hän ei ole vilä kyennyt
jäsentämään ja
hyödyntämään
niistä kuin murto-osan. Hän etsii ja kehittyy edelleen
sellaisella
vauhdilla, että pakostaklin hieman kompastelee.
Käsittääkseni
tämä LP on tällaisen vaiheen selvä dokumentti.
Teddyllä on suuri tarve osoittaa, mitä hän on
oppinut
ja mitä hän osaa ja tuloksena on hieman ylikireän ja
pakonomaisen tuntuista työskentelyä. Rockabillyn
äärimmäiset ja kantavat piirteet - aggressivisuus ja
rentous - eivät toimi kunnolla, vaan jäävät
osin
mainittujen kireyden ja pakonomaisuuden jalkoihin. Osaamisen
todistaminen johtaa myös lievään
temppuiluun, esim. erilaisten kitarasoundien käyttöön,
jotka eivät kaikki ole loppuun asti harkittuja ja onnistuneita.
Kunnianhimoista linjaansa noudattaen Teddy on myös
säveltänyt pääosan LP:n
kappaleista.Säveltäjänä hän ei kuitenkaan ole
vielä sitä luokkaa kuin
tulkitsijana
eikä
sävellystyön tuloksia tällä LP:llä voi
pitää erityisen merkittävinä. LP:n tiettyä
yksi-ilmeisyyttä
pahentaa
useiden kappaleiden kulkeminen hieman
epärockabillymäisessä keskivauhtisessa
hölkkätempossa. Negatiivisiin piirteisiin laskisin myös
kuivasti raksuttavan akustisen kitaran liian keskeisen asemen
kokonaissoundissa.
Tämä piirre saattaa kylläkin olla ennen muuta
tuotantoportaan virhe. Laulun miksaaminen liian
taka-alle
monessa kappaleessa on ainakin selvä munaus. Edellä esitetty
rakentavaksi tarkoitettu kritiikki ei
kuitenkaan
saa peittää sitä tosiasiaa, että Teddy & the
Tigers on sekä taidoiltaan että taiteellisislta
tavoitteiltaan
valovuosia edellä vastaavia muita kotimaisia yhtyeitä.
Pari erittäin hyväksi luokiteltavaa
esitystä
löytyy tältäkin levyltä, raju A1 ja Johnny
Burnetten version mukaisesti tehty A2, jossa Teddy kitara tavoittelee
onnistuneesti
Paul Burlisonin legendaarista soundia. Asia erikseen on sitten,
kahdesta hyvästä
kappaleesta
olisi tullut vahvat A-puolet kahdelle kovalle singlelle ja
singlemusiikkia rockabilly pohjimmiltaan on. Teddy
pääongelma nykyisellään mielestäni on,
että tällä vauhdilla hän kasvaa nopeasti eroon
nykyisistä ihailijoistaan
ja tukijoistaan, jotka jäävät
polkemaan
50-luvun latteimpien tuntojen perään. Muualla rockabillyn
ystävät ovat ylpeitä omista
taitajistaan,
esim ruotsalaiset Hank C. Burnettesta. Näin voisivat olla
suomalaisetkin, vaikka vaikeaa onkin digata Suosikin
kansikuvapoikaa." (Seppo
Elonen, Blues News 3/79)
Waldemar Wallenius, Soundi kesäkuu 1979:
"Ei viiskytluvun villityksen tarvitse olla typerää,
mutta hyvät mahdollisuudet se antaa. Eihän typeryyden
tarvitse olla paha asia - minäkin puhun joskus sen
tärkeydestä
terapiana - mutta rajansa kaikella. Eihän se liene
epäselväksi jäänyt, että
rockabilly
syntyi USA:n etelävaltioiden nuorten hurjapäiden omana
tyylinä XXXoma itsensä, mutta mistä lähtien siihen
on
kuuluneet
avoimen rasistiset tunnukset? Kysyn vaan että eikö levyn
kannessa esiinny orjuuden säilyttämisen
puolesta taistelleiden Etelävaltioiden lippu ja eikö
avauspiisin teemana ole varoitus siitä,
että tämän jäykän patriarkaalisen
yhteiskuntajärjestyksen kannattavat vielä tulevat nousemaan
kapinaan ja
näyttämään
Abrahan Lincolnin demokraattisille aatteille
mihin ne kuuluvat? Kysyn vaan! Muuta en juuri
viitsikään. Sääli,
sillä olisin voinut sanoa sanan pari. myös siitä miten
Tigers on kolmannella levyllään alkaa jo nousta
omaperäisyyden
tasolle (Joskin typerä imago ja yritykset laulaa sellaisia miesten
lauluja kuin "Honey Hush" laskevat
pisteitä
lisää) Kattokaa nyt vähän näiden poikien
perään, Epe ja Stanley!" (Waldemar
Wallenius, Soundi 6/79)
Tiger
Tracks
Soittajat: Alpo
"Teddy Guitar" Hakala (g + voc), Pauli
"Pale" Martikainen (dr), Ari-Pekka "AP" Niemi. (b)
Äänitysaika
ja paikka: Eri aikoja 1977 - 1979,
Microvox studio, Lahti ja Decibel studio, Tukholma,
Ruotsi
Tuottaja: Kari
"Johnny Flight" Heimonen ja Richard
Stanley
Äänittäjät: Pekka
Nurmikallio, Kari
"Johnny Flight"
Heimonen ja Richard Stanley
Kannet:
Moonshine, Kuvat: Kari
"Johnny Flight"
Heimonen & Richard Stanley
Listasijoitukset:
?
A)
1. Broken heart (Unknown)
2. Duck tail (Grayzell)
3. The Woman I need (Emerson)
4. Twixteen (Tarver)
5. Vacation's over (Unknown)
6. Blue moon of Kentucky (Monroe)
7. Are you with me (Robbins/Biggs)
8. Nothing shaking (Fontaine/Colacrai/Lambert/Gluck)
B)
1. Dancing shoes (Mervin/Welch)
2. Brown eyed handsome man (Berry)
3. Fabulous (Land/Sheldon)
4. You're gone (Grayzell)
5. Stay beside me (Olafson/Ellenhorn)
6. Learning the game (Holly)
7. Honey cause I love you (Walker/Trillis)
8. Tribute to Buddy Holly (Goddard)
Seppo Elonen arvosteli Tigersin kokoelmalevyn alkuvuonna 1980:
"Siitä ei ainakaan ole epäilystäkään, etteikö Tiikerien neljäs lp olisi puhtaasti laskelmoidun kaupallinen siirto. Muutaman ennen lp:llä julkaisemattoman single ja EP-uran, sekä ilmeisesti yhtyeen toiselta ja kolmannelta lp:tä ylijääneiden äänitysten myyminen ylikorostuneen lyhyen tähtäimen kaupallisuuden symboliksi muodostuneelle ylikansalliselle K-tel yhtiölle näkyvän TV-mainonnan avulla nopeasti hyödynnetäviksi ei varmastikaan sisältänyt muuta päämäärää, kuin Tiikerien ilmeisesti jo lakipisteensä ohittaneen suuren suosion muuttamisen rahaksi viimeistä mahdollista penniä myöten.Taustastaan huolimatta tätäkin levyä on arvosteltava vain musiikkinsa perusteella. Näin tarkastellen lp on tavallaan edustava kuvaus yhtyeen kehityksestä, onhan mukana kahden ensimmäisen singlen kakkospuolet B1 ja B6 sekä viimeinen single A4/B3 ynnä äänityksiä näiden kahden lakipisteen väliltä. Yhtyeenä Tiikerit ei ole koskaan ollut erityisen hyvä, eikä se uransa aikana ole mainittavasti edes kehittynyt. Basisti ja rumpali eivät missään vaiheessa ole olleet täysin tehtäviensä tasalla. Päinvastoin he ovat kankealla soitolla osin tai kokonaan pilanneet monia kappaleita. Esimerkkejä löytyy tältäkin lp:ltä riittämiin. Pääasiallinen kehitys tai pikemminkin muutos on tapahtunut Teddyn kohdalla. Valitettavasti muutos on koko ajan kulkenut kehnompaan suuntaan. Alkuaikojen levyilla Teddy tietysti haparoimiseta ja kömpelyydestä huolimatta on luonnollinen ja vakuuttavakin, sekä laulajana etä kitaristina. Joskus toisen ja kolmannen LP:n välillä tapahtui rock´n´rollista yleensä pelkkään rockabillyyn, joskin muutoksen enteitä on jo toisellakin lp:llä.
Ilmeisesti Teddy sai lyhyessä ajassa niin paljon uusia vaikutteita, ettei hän pystynyt enää sulattamaan niitä ja seurauksena oli jonkinlainen rockabillyn keskeisten piirteiden väärinkäsitys. Teddy ilmeisesti käsitti erilaiset tehokeinot, kuten esim. nikotukset ja kiljahdukset tyylin peruspiirteiksi ja ryhtyi viljelemään niitä lauluissaan yli kaikkien kohtuullisten rajojen. Hänen laulutyylinsä ja -äänensä muuttui äärettömän keinotekoseksi ja pingoittuneeksi. Tehokeinojen liiallinen viljely ja äärimmäinen korostus vie hänen laulunsa nyt rockabilly parodioinnin rajalla ja josku jopa ylikin. Tällä lp:llä raja ylittyy kappaleessa A7, jonka julkaisua olisi pitänyt harkita tarkemmin. Alan klassikko A2 on malliesimerkki mainitusta vääristyneestä tyylistä. Rockabillyn pohjimmainen rentous, keveys ja iloinen ilme ovat täydellisiä vastakohtia tälle ahdistuneelle, keinotekoiselle ja takeltelevalle tulkinnalle. Teddy lauluun ilmestynyt tyylirikko lyö leimansa myös hänen kitaransoittoonsa, jossa pääosaan ovat nousseet erilaiset tyyliin sopimattomat temput ja äänet kappaleita tukevan suoraviivaisen soiton sijasta. Jos edellä esitetty arvio Teddyn nykytilasta on synkkä, niin en pitäisi hänen mahdollisuuksia vielä kokonaan menneinä. Aikasempien näyttöjen perusteella on perusteltua edelleenkin pitää häntä varsin lahjakkaana laulajana ja kitaristina, ja epäonnistuneetkin levytykset osoittavat selvää taiteellista kunnianhimoa. Olennaisen tärkeätä hänelle olisi itsensä ja tyylinsä löytäminen. Siinä mielessä on mielenkiintoista havaita että hänen parhaat suorituksensa ovat muuta kuin rockabillya ja erityisesti sellaisia kappaleita, joissa on hieman dramaattista sävyä esim eka lp:n "Tiger Street" ja tämän lp:n kappaleita aivan loistava A1 ja B8. Muihin kappaleihin nähden hyvään tulokseen hän pääsee myös Chuck Berryn tulkitsijana kappaleessa B2. Edelleen on muistettava Teddyn saautukset balladeissa, esim. toisen lp:n "Donna" ja tämän lp:n toinen Richie Valens-kappale B5 ovat hienoja tulkintoja. Mikä Teddy aikoo ja haluaa jatkaa rock´n´rollin parissa, hänen olisi syytä edetä näiden kappaleiden linjoilla ja unohtaa koko rockabilly. Ainakin siksi kunnes hän on selvittänyt itselleen mitä sen on ja mitä se varsinkaan ei ole." (Seppo Elonen, Blues News 2/80)
White
Hot Rock
Poko Rekords - 1980 PÄLP
Soittajat: Alpo "Teddy Guitar" Hakala (g + voc), Pauli "Pale"
Martikainen (dr), Ari-Pekka "AP" Niemi. (b
Äänitysaika ja paikka: Soundtrack studio, Helsinki
Tuottaja: Richard Stanley
Äänittäjä: Ian Churces
Kannet: Moonshine, kuva: Red Ohert
Listasijoitukset: -
All songs by Hakala/Stanley
A)
1. El diabalo
2. Rocktown special
3. Hard hat and redneck
4. Big bad world
5. 8 foot Joe
6. Skinny dippin'
B)
1. Bust out
2. Poor old Sam
3. Off the street
4. Supposing
5. Burn
6. Flick my switch
7. You wash, I'll dry
Suosikin Väinämöinen arvioi elokuussa 1980:
"Tigers on tehnyt musiikillisen itsemurhan uudella levyllään" Näin hurjan väitteen kuulin eräältä
supermanagerilta, joka on seurannut Tigersin uraa kauan. Ja on totta, että Tiikereiden uusin levy voi olla pettymys yhtyeen ihalijoille. Aidot rockabillysoundit ovat jääneet taakse ja tilalle on otettu monenlaisia vaikutteita 50-, 60- 70- ja 80-luvuilta. Kitaristi Aikka Hakala vakuuttaa kuitenkin, että musikki on yhä rockabillya ja rock and rollia. White Hot Rock on kunnianhimoinen levy. Se sisältää vain Hakalan ja tuottajan toimineen Richard Stanleyn yhteisiä biisejä, joissa on jopa yllättävän paljon ideoita ja terävyyttä. Miehet ovat kasanneet nipun meneviä ja melodisia rockeja, joissa on yhtenäinen linja. Ehkä tämä on nykyajan rockabillya, sillä sävelmissä on kantrimaisia vaikutteita ja alkuaikojen rockille ominaista letkeyttä. Hakala, Pale ja AP soittava hyvin ja etenkin Hakalasta on kehittymässä huikea kitaristi. Kutienkin yhtyeeseen toisi piristystä neljäs jäsen, joka voisi vastata esimerkiksi komppikitarasta, jolloin Tigers saisi aikaan tuhdimpia soundeja. Nyt kuulijaa jää vaivaamaa ajoittainen ehntous, joka ei sovi näihin Dave Edmunds-vaikutteisiin sävelmiin. White Hot Rock on mielenkiintoinen ja hyvä levy, mutta ehkä se ei ole sitä musiikkia, mitä Tigersiltä on odotettu. On jännittävä nähdä, miten vanha tiikeritytöt- ja pojat ottavat tämän valkoisen, kuuman rokin vastaan." (Väinämöinen, Suosikki 8/80)
Kollaa Kestää-yhtyeen Jyrki Siukonen arvosteli Soundissa Tiikereiden viimeisen otsikolla:
Alpo ja Tiikerit - uudet tuulet
"Teddy & the Tigers olivat suosittuja, lienevät sitä suhteellisen hyvin edelleenkin Tigers-nimisenä.
Menestyksen huippu on jo ohitettu, ja nyt ei voi muuta kuin yrittää jarruttaa alastuloa tai sitten vaihtaa
raidetta. Tigers yrittää jälkimmäistä vaihtoehtoa, tai pikemminkin Richard Stanley yrittää sitä. Hän
nimittäin on sanoittanut Tigersin uuden älpeen ja on lisäksi ollut säveltämässä jokaista levyn kappaletta sekä käsittäkseni myös tehnyt levyn kannen. Kansi on lattea ja masentava, yhtye näyttää väsyneeltä ja lannistuneelta ja on kaikkea muuta kuin "hot". Kannen nähtyäni eivät odotukset olleet kovinkaan korkealla, ilmassa oli jonkinlaista tappion makua. Itse levy kiinnosti minua sellaisenaan, en nimittäin tunne juuri nimeksikään 50-luvun rock-perinnettä enkä edes Tigersin aikaisempaa tuotantoa. Ajattelin voivani arvostella tämän uutukaisen yksinkertaisesti minä tahansa levynä yrittäen parhaani mukaan unohtaa kaikki rasittavat kytkennät 50-lukuun, suosikkiin ja rahaan.
Ensimmäisellä kuuntelulla levy yllätti minut melko täydellisesti: eihän tämä olekkaan sellaista nikottelua kuin luulin (olin siis kuitenkin 50-luvun, suokin ja rahan perusteella kuitenkin muodostanut jonkinlaisen mielikuvan siitä, mitä tämä voisi olla...) No tämä ei todellakaan ole mitään 50-lukua. Stanley on saanut aikaan todella kuuluvan eron verrattuna siihen mitä Tigers oli ennen. Kappaleet muistuttavat paikoitellen kevennettyä Hurriganesia, toiset taas jotain muuta. Sovituksissa on mielenkiintoisia pikkunäppäryyksiä, jotka ainakin minua jaksavat viehättää enemmän kuin itse kappaleet. Kitaroihin on pantu paikoitellen jopa ilmiselvää säröä. Ensin alkuun tämä jaksoi pitää mielenkiintoa yllä, mutta soittokerojen lisääntyessä esiin nousi myös häiritseviä puolia. Rytmiryhmaän jäykkyys ja aneemisuus alkoi piinata, komppi jää ponnettomaksi silloin kuin kipinöiden pitäisi lennellä, ja letkeissä kappaleissa ei löydy riittävästi keinuvaa otetta. Alpo Hakala hoitaa kitarat sen sijaan varsin mallikkaasti, nikottelusta vapaa laulu puolestaan paljastaa hänet ei-niin-erityiseksi laulajaksi.Muutamaa sinänsä tutunomaista kappaletta lukuunottamatta ei "White Hot Rock" juuri nyt, 10. soittokerralla jaksa innostaa. Kuitenkin olisin valmis jostain tarkemmin määrittelemättömästä syystä pitämään tätä kohtalaisen hyvänä levynä - ehkäpä ensimmäisen kuuntelun positiivinen yllätys jätti lähtemättömän jäljen aivoihini. Olisin valmis myös pitämään tätä melko suuressa määrin Richard Stanleyn levynä (ehkäpä suosikki pian kohupaljastaa salaperäisen neljännen Tigersin...) tiedä sitten kuinka oikeassa olen. Ei liene kovinkaan muodikasta sanoa odottavansa innolla Tigersin seuraavaa levyä, mutta kyllä minua tämän jälkeen ainakin jollakin tavalla kiinnostaa. Samoin kuin kiinnostaa kuulla, miten Stanley tuotaa Widowsien tulevan älpeen, White Hot Punk...?" (Jyrki Siukonen, Soundi 6/80)