Historiaa ja taustaa lyhyesti
Rock´n´rollin
uusi tuleminen 70- ja 80-luvun taitteessa oli merkittävä
tapahtuma Suomessa. Kotimaisen pop-musiikin historiassa koettiin
ensimmäisen
kerran laajempimittainen musiikin "uusiokäyttö".
Samankaltainen ilmiö
oltiin koettu jo aiemmin 70-luvun alun Yhdysvalloissa ja muutamaa
vuotta
myöhemmin myös Iso-Britanniassa.
Suomen ilmiö poikkesi USA:n vastaavasta siten,
että kun Yhdysvalloissa lavoille nousivat pääasiassa alkuperäiset 50-luvulla uransa luoneet rokkarit, Suomessa musiikkia teki liki tyystin uusi sukupolvi. Tietysti vanhoja suomalaisiakin rokkareita vielä aktiivisina, mutta he eivät nuorisoa liiemmälti kiinnostaneet. Britanniassa taasen tilanne oli sikäli toinen sillä maahan oli jo muotoutunut 50-luvulla täysin omanlainen teddy-boy kulttuuri, joka otti rock'n'roll omakseen. Revivaalin saapuessa 70-luvun puolivälissä, nousivat teddy-boy-yhtyeet ilmiön myötä aluksi parrasvaloihin. Myös glam-rokkarit, kuten vaikkapa Mud ja Gary Glitter hakivat vaikutteensa 50-luvulta. 70-80-luvun taitteessa brittiyhtyeetkin alkoivat olla pääosin jo uuden sukupolven perustamia.
Myös Hollywoodin osuus oli merkittävä rock'n'rollin uudelleentulemiselle. George Lucasin American Graffiti-elokuva kuvasi osuvasti vuoden 1962 nuorisoa ja rock'n'rollin murroshetkiä. Suomessa elokuva sai nimekseen Svengijengi '62.
Elokuvan soundtrack palautti mieliin 50-60-luvun taitteen hitit ja puki kuviksi "viattoman" aikakauden nuorison elämää. Jos halutaan etsiä yhtä yksittäistä merkittävää vaikuttajaa koko maailman 50-luvun muoti-ilmiön taakse, Lucasin elokuva oli sellainen. Sen lisäksi että se oli erittäin suosittu, se oli
oikeasti hyvä elokuva.
Toinen samaa aikakautta kuvaava elokuva, kuusi vuotta myöhemmin tehty Philip Kaufmanin Vaeltajat (Wanderers) oli myös laatutavaraa. New Yorkin lähiöiden maisemiin sijoitettu elokuva oli huumorilla sävytetty nuorisoelokuva kuten Graffiti, mutta maalaili myös hiukan synkemmillä sävyillä.
Vuonna 1978 ilmestyi kaksi mukinmenevää elämänkertaelokuvaa Buddy Holly Story sekä DJ Alan Freedista kertova American Hot Wax.
Vuosikymmenen lopun todellinen kassahitti oli kuitenkin Broadway musikaalin Greasen sovittaminen elokuvan muotoon. Pääosaan kiinnitettiin John Badhamin Saturday Night-elokuvan tähti John Travolta ja australialaislaulajatar Olivia Newton-John. Vuonna 1978 ensi-iltansa saanut elokuva vetosi nyt myös
siihen nuorison osaan joka ei liiemmälti välittänyt varsinaisesta 50-luvun musiikista. Elokuvassa esitettävä musiikki oli 50-luvun rock ja doo-wop-perinnettä modernisoinutta 70-luvun poppia ja olipa mukana oli jopa Bee Gees-yhtyeen diskoilua. Elokuvan suurimmaksi ansioksi jää erinomaisesti onnistunut
tuotteistaminen ja markkinointi. Kovin paljon muita arvoja elokuva ei sisällä.
Suomessa nelisen vuotta kestänyt muoti oli tavallaan toisellakin muotoa erityinen. Markkinavoimat valjastettiin ensimmäistä kertaa laajan käyttöön rock-musiikin saralla Suomessa Levy-yhtiö lähtivät joukolla mukaan ja melkein joka yhtiöllä oli oma rock´n´roll tai rockabilly-artisti. Poko Rekordsilla oli omia artisteja ja se toimi myös aluksi Kari Heimosen pyörittämän Rebel-yhtiön taustavoimana. Suomen ylivoimaisesti suurimmalla levy-yhtiöllä Fazerilla oli kasa alamerkkejä, joille myös levytettiin rockabillya. Näitä olivat mm. Kräk ja Hi-Hat. Vexi Salmen Levytuottajat Oy jopa perusti ihan oman Rockin'-alamerkin pelkästään 50-luvun musiikin levyttämistä varten. Love Recordsin raunioille perustetulla Johannalla oli myös pari yhtyettä. Lisäksi markkinoilla toimi lukuisa määrä pienempiä yhtiötä. Levyjä myytiin yhä useammissa paikoissa ja jakelijoina toimi mm. ruokakauppana paremmin tunnettu Valintatalo. 50-luvun muodin varjolla myytiin levyjen lisäksi myös erityisesti vaatteita. Vaatekauppoihin alkoi pian ilmestyä kaikenlaisia vaateparsia mihin saattoi rockabilly-lipun painaa. Lisäksi tarjolla oli mm. kaikkea aiheeseen liittyvää kuten lehtiä, sarjakuvia ja purkkaa. Musiikkilehdistä levikiltään suurin Suosikki-lehti toimi lähes yksinään rockabillyväen äänitorvena ja mainosmediana. Muut lehdet suhtautuivat etenkin koko ilmiöön ja kotimaisiin yhtyeisiin melkoisella penseydellä. Suurimmassa osassa tapauksista siihen oli täysi syy, mutta joskus ennakkoasenne esti objektiivisen arvioinnin.
Entäpä se musiikki? Mitä siitä jäi meille muistettavaa. Valitettavasti ei mielestäni kovinkaan paljon, huippuhetket ovat kovin harvassa. Rankasti arvioiden Suomessa ei ollut kuin muuta yhtye jonka musiikkia voi vakavalla mielin kuunnella tänäkin päivänä. Suurimmassa osassa tapauksia tämäkin tarkoittaa vain osaa yhtyeiden tuotannosta.
Vaikka tämänkaltainen arviointi onkin pitkälti riippuvainen kuuntelijan korvasta, uskaltaisin nostaa esille seuraavia tuon aikakauden yksittäisiä levyjä: Teddy & the Tigersin Tribute to Buddy Holly-EP sekä Rock-A-Billy Rebel LP, Dave Taylorin Rockin´ in the Same Ol´Way-LP, Buck Jones & His Lone Star Cowboysin Everybody's rockin tonight 12” EP, Aviatorsin singlet, Boppin Pete Trion
Rainin´ & Stormin´-LP sekä Slippersin Chance to Dance EP joka allekirjoittaneen mielestä olisi ehkä pinkan päällimmäisenä. Julkaisematta jääneiden helmi oli Rock Olan LP ja etenkin kappaleet, joiden tastalla soittaa brittiläinen Blue Cats.
Tasoero kotimaisten ja ulkomaisten välillä oli melkoisen suuri vielä rockabilly-ilmiön loppuvaiheessa. Vaikka kotimaiset yhtyeet alkoivatkin olla parhaimmassa terässä, ulkomaalaiset olivat silti vielä melkoisesti edellä.
Aika moni tuon ajan kuuluisista britti- ja jenkkibändeistä ovat edelleen jonkinlaisia "kilometripylväitä" uuden rockabilly- ja rock´n´roll-musiikin historiassa. Esimerkiksi Stray Cats, Polecats, Blue Cats, Shakin Pyramids ovat tämänkin päivän mittapuun mukaan edelleen hyviä yhtyeitä. Suurimmat erot kotimaisiin kollegoihin löytyivät etenkin tuotannollisessa puolessa.
Rockabillymuoti alkoi hiljaa vuonna 1978, nousi huippuunsa 1981, kuoli nopeasti vuoden 1982 aikana ja hyvä niin. Rockabilly-musiikki ei Suomesta mihinkään hävinnyt, se kuuntelemista ja soittamista jatkoivat ne, jotka olivat löytäneet siitä jotain itselleen.
Minkälainen maku tuosta viisivuotiskaudesta sitten jäi? Itselläni päällimmäinen tunne on kevyt huvittuneisuus. Mutta kun aiheeseen hiukan syventyy, niin muitakin sävyjä löytyy. Ikävät sävyt liittyvät itselleni "väärien" asioiden ihailuun: suvaitsemattomuuteen, väkivaltaan tms. Ne mukavat asiat liittyvät musiikkiin josta tuolloin oltiin kovasti innostuneita. keikoilla käymisiin, levyjen hankkiminen, kairan vääntäminen jne.
Halajanko aikoja takaisin? En, mutta kun ikää tulee, on mukava muistella. Vielä kun jotain muistaa....