Suomirockabillyn historia ja diskografia 1978-1982

Loppusanat

Suosion hiipumiseen oli varmasti monta syytä. Yksi suuri syy lienee ollut kuitenkin se että koko villitys oli enemmänkin ulkomusiikillinen, jossa vaatteet, tyyli, autot, jengit ja ylänpäätään ”coolina” rokkarina oleminen oli tyylikäs ja vähän ”vaarallinenkin” juttu.
Osa syynsä lienee ollut silläkin, että edellisenä kesän aikana suomalainen nuoriso kyllästettiin ytimeen saakka tarjonnan joka tasolla. Edes uusien, lähinnä ulkomaisten, aiempaa tasokkaampien yhtyeiden esiintuleminen ei jaksanut kantaa enää kovin pitkälle.
Kotimainen tarjonta oli kuitenkin yleisesti ottaen varsin väritöntä. Suurten hahmojen, käytännössä Buck Jonesin ja Teddy Guitarin siirryttyä takavasemmalle, uusia kiinnostavia persoonia ei löytynyt tai ei ollut kukaan (Heimonen) luomassa. Lisäksi tasokkaita ja kiinnostavia yhtyeitä ei kapean kärjen takana liikoja ollut.
Yksi syy oli tietysti että Suomesta oli paljon parempia ja kiinnostavampia yhtyeitä kuin melko yksitoikkoiset rockabilly-yhtyeet. Suomi-rock etunenässä esim. Hassisen Kone, Eput, Pelle, Popeda, Tuomari Nurmio olivat myös kovassa nousussa.
Toinen syy oli uudet muoti-ilmiöt, jotka vei ainakin tytöt mennessään: Futurismi, Duran Duran, Paul Oxley.

Eikä vakavana rockabillyharrastajana ei niin hohdokasta ollut: Rokkareiden maine ei kovin korkea ollut. Amerikan kritiikitön ihailu, rasismi, konservatiivisuus, suvaitsemattomuus ja väkivaltaisuus ovat valitettavasti niitä ominaisuuksia joista 50-luvun rokkarit usein muistetaan. Tämä ajatusmaailma oli osalla porukkaa sen verran kovassa kurssissa että se leimasi väistämättä myös sen saman ulkonäön omaavan porukan, joka oli aidosti vain musiikista kiinnostunut. Hintana oli, ja on yhä se, että 50-luvun musiikin harrastajien hengenlahjoja ei kovin korkeina pidetä. Tuosta tosin ollaan jo pikkuhiljaa pääsemässä eroon.

Vaikka rockabillymusiikin syntyhistoriaan ei (ääri)oikeistolaisuus liittykkään, liitetään se yleisesti aika keskeisenä arvona nykyään tuohon musiikkiin. Viisikymmenluvun kapinnallismusiikki muuttui kahdessakymmenessä vuodessa vanhollisuuden ja oikeistolaisuuden symboliksi.
Rockabillymusiikki ja muoti vetivät puoleensa aika paljon sellaista ainesta, joidenka mielestä mm.”jengitappelut” ja suvaitsemattomuus kaikkea erilaista kohtaan ”kuuluivat” tuon nuorisokulttuurin erityispiirteisiin. Tämä johti aika ajoin tappeluihin mm. punkkareiden kanssa, joiden ideologiset arvot olivat aika lähellä vasemmistolaisuutta, tosin vailla Neuvostoliiton ihailua.

Suomen rockabillymuodin yksi ikävimmistä ja samalla leimallisista piirteistä oli koko julkisuushuuman ajan jollakin lailla negatiivinen julkisuuskuva. Eli kaikki tuntuivat haukkuvan tai moittivan toisiaan.
Avainsana jutun ymmärtämiseen oli aitous. 50-luvun musiikki oli soittajien ja kannattajien mielestä ainutta aitoa rock'n'rollia. Aluksi sitä aidolla tavalla soitettua, mutta uutta rokkia edusti Teddy & the Tigers. Hurriganes puolestaan ei ollut aitoa, vaikka soittikin 50-luvun rokkiin perustuvaa musiikkia, vaan heavya, melumusiikkia. Kun muita yhtyeitä ilmaantui markkinoille Tigersin vanavedessä, olivat he levy-yhtiöiden lanseeraamia ”matkijoita”, jotka vain rahastivat ja aidosta 50-luvun musiikista katosi aitous. Tigers kyllästyi ja vaihtoi tyyliä. Tigersin tilalle astunut Buck Jones edusti ensimmäistä kertaa todellista aitoa musiikkia, joka pohjautui alkuperäiseen 30-luvun aitoon countryyn ja bluegrassiin. Samaa aitoa linjaa jatkoi Lone Stars, joka kyllästyttyä matkijoihin (joita ei todellisuudessa edes tuolle tyylille ollut) alkoi soittaa aitoa ja rehellistä rock'n'rollia. Suomesta aitoja yhtyeitä ei löytynyt kuin Heimosen Rebel-tallin yhtyeistä, muut olivat rahastajia ja matkijoita tai ainakin takinkääntäjiä. "Käännynnäisyys" jostain muusta musiikin lajista oli pahin mahdollisen synti, mutta siitä kyllä tiettyjen muusikkojen takinkääntämisen kohdalla osattiin vaieta lahjakkaasti.
Epäaitojen ulkomaalaisyhtyeiden joukkoon kuului myös mm. Stray Cats ei ollut aito, markkinamiesten rakentama kupla (Kari Heinonen).

Oliko aitouteen pyrkiminen sitten vilpitöntä? Luultavasti, pelko rinnastuksesta ”epäaitoihin” yhtyeisiin sai aikaan ainakin Lone Stars / Falcons kohdalla kummallista poukkoilua..

Todellisuus ei liene olleen yhtä ikävä kuin mitä lehtien palstoilta annettiin ymmärtää, mutta vastakkainasettelut oli yleistä. Vastakkainasettelua suosi tietysti Suosikki-lehti, koska sillä saatiin luotua vetäviä ja myyviä otsikoita. Mutta sellaisen kuvan saa että välit piirien sisällä välit olisivat olleet kireät ja kyräilyä ilmeni. ”Me olemme aitoja, te muut olette vain muodin perässä juoksijoita” oli aika yleinen motto tuolle piirteelle. Myös ”kollegayhtyeiden” tuotoksia arvosteltiin välillä melko kitkerästi. Huippunsa tämä saavutti Falconsin, jopa hiukan koomisessa Suosikki-jutussa, jossa yhtye lyttää koko genren kasaan yleisöineen ja yhtyeineen. Jälleen todistellaan omaa aitoutta, mutta samalla luvataan vaihtaa yhtyeen tyyli toiseksi. Lisäksi yhtye kertoo järjestävänsä seremonialliset ja vertauskuvalliset ”rockabillyn hautajaiset”.
Todellisia hautajaisia vietettiinkin sitten jo ensi vuonna, jolloin muoti kuoli.

Vaikka Suosikin Karvapäägalleriaa, jossa kotimaisten yhtyeiden paremmuus ratkaistiin yleisöäänestyksellä, ei voida pitää kovinkaan luotettavana lähteenä, on siitä kuitenkin nähtävissä muoti-ilmiön suuntaviivat.
Vuonna 1979 listalla ei oikeastaan ollut vielä kuin Teddy & the Tigers. Seuraavana vuonna 50-luvun rokkareiden määrä kaikista yhtyeistä nousee jo n. 10 %, ja huippukohta saavutetaan vuonna 1980, jolloin rock'n'roll- ja rockabilly-yhtyeiden osuus kaikkien yhtyeiden kokonaismäärästä oli jo n. 25 %,
Vuoden 1981, jota voidaan pitää todellisena muodin huippuvuotena, kotimaisten yhtyeiden määrä alkaa olla jo laskussa listalla, joka johtuu runsaasta ulkomaisesta tarjonnasta. Muodin loppupuolella osuus on vain n. 2-4 % ja vuonna 1983 se oli pyöreä 0 %.

Historia: